Kun tulee puheeksi, että asumme asuntovaunussa, moni huokaisee, että hänkin haaveilee sellaisesta. Kuitenkin pelkkä ajatus siitä, että kodin tavaramäärä pitäisi käydä läpi, nostaa pintaan halun häipyä todistajansuojeluohjelman turvin, ettei yksikään kodin rompe löytäisi perään. Tunnistan.
Kun päätimme muuttaa asuntovaunuun, houkuttelevia vaihtoehtoja kamppeista eroon pääsemiseksi oli useita. Kuolinpesien ostaja, vaikka kuollut oli vain suuruudenhullu ajatuksemme, että jaksaisimme ylläpitää viiden makuuhuoneen taloa, roskalava tai tulitikku. Valitsimme käydä jokaisen tavaran yksitellen läpi sekä myydä tai lahjoittaa tarpeettomat.
Tulitikku jäi sytyttämättä, mutta pidin tekemisen pohjalla kysymyksen: Jos talo palaisi nyt, mitä jäisin ihan oikeasti kaipaamaan? Lieskat silmissäni karsin jääviä ja lähteviä tavaroita ja kun epäröin, palasin tuon kysymyksen pariin, tein valinnan ja kohta talo oli tyhjä. Heh.
Kun itse haluaa karsia tavaroita, on reilua laittaa vahinko kiertämään ihan siihen lähipiiriin. Perustimme kavereille vapaaehtoisuuteen perustuvan WhatsApp-ryhmän, jossa tarjosimme kaikkea ensin heille. Tämän viestittelyn kautta myytiin tai annettiin muun muassa keittiön kalusteet, kaikki valaisimet, robottipölynimuri, pöytiä, kirjahyllyjä, astioita, kirjoja ja vaatteita.
Ryhmästä ylijääneet kamppeet möimme Torissa tai Facebookissa. Jos arvelimme tuotteen arvoksi alle 20 euroa, olimme valmiita mieluummin lahjoittamaan sen ilmaiseksi kuin aloittamaan ”yv av mittaan marsun” -ketjua.
Loput tavaroista lahjoitimme roskalavaryhmässä tai veimme läheiselle kirppikselle. Suosimme jo ilmoituksessa ”kaikki lautapelit kerralla” -hakijoita. Kun joku tuli noutamaan varauksiaan, saatoimme pyytää sisälle katsomaan, löytyisikö muuta mieluista. Kaappeihin jätimme tavarat, jotka talomme ostajat halusivat itselleen. Harmi, että heillä oli jo omaakin omaisuutta.
Rytmitys erityisesti julkisissa ryhmissä ilmoittelussa oli minulle olennaista. En ehtinyt ja jaksanut roikkua koko ajan vastaamassa viesteihin, joten laitoin tavaroita tarjolle kerralla enemmän, yleensä perjantaina. Silloin vastaaminen ja hakijoiden odottaminen ajoittui viikonloppuun eikä katkaissut joka päivä ajatusta siitä, säästänkö lahjapaperirullat ja pieneksi jääneen takin. Möimme talomme samalla rytmillä: Perjantaina ilmoitus Facebookiin ja lauantaina kaupat, niin ei tarvinnut pitää esittelyjä jatkuvasti. Tämä on totta. Ja ehkä helpoin osuus koko poistoprosessissa.
Olin koostanut lajittelukeskuksen tyhjeneviin huoneisiin. Seinillä oli lappuja, kuten kirppikselle, myyntiin tai maata kiertävälle radalle ja niiden alla seisoi kestokasseissa poistoja. Koska tavarat eivät häipyneet sillä hetkellä, kun puhelimeen kilahti ”mulle”, teippasin varattuihin tuotteisiin nimilaput heti ja vein ne omaan korvamerkittyjen tavaroiden koloon.
Onko se valehtelua, jos jättää osan asioista kertomatta? Tämä oli se tavaroiden karsimisen järjestelmällinen osuus, mutta totuus on se, että pari kuukautta kompastelimme pahvilaatikoihin ja ennen kaikkea pään sisäisiin romuläjiin. Siitä lisää seuraavassa blogikirjoituksessa.
