Kun tyhjensimme taloa asuntovaunuun muuttamista varten, oli selvää, että emme voi ottaa mukaamme paperinarusta ja puuliimasta askarreltua koripallon kokoista pääsiäismunaa emmekä metrisiä lattiakaiuttimia. Tavaraa oli liikaa ja periaate sen poistamisesta yksinkertainen. Toteutuksessa kompuroimme luopumisen esteisiin eli pinttyneisiin ajatuksiimme.
Paljastuin animistiksi eli jotenkin onnistuin kuvittelemaan muun muassa koiran pentukisapokaalille sielun, joka ansaitsee sileän pölykerroksen hunnukseen rakastavassa kodissa. Sielun taso vaihteli sen mukaan, oliko tavara itse tehty, lahja, kallis, aiemmin suuresti rakastettu, vain vähän käytetty ja niin edelleen. Jos sielusta irrottautuminen tuntui liian tuskaiselta, säästin turhaksikin mieltämäni tavaran. Pikkusieluisiin kuuluvista otin kuvan muistoksi ja sieluttomiksi julistamani romppeet laitoin kevein mielin kiertoon.
Yksi luopumisen este minulla oli tunne rahan menettämisestä. Opettelin kuitenkin ajatuksen, että raha on mennyttä jo silloin, kun olen ostanut tuotteen. Vaurauttani ei lisäisi se, että siirtäisin kamppeen vuokrattuun varastoon. Kun todennäköisesti luopuisin siitä kuitenkin viiden vuoden sisällä, viimeistään silloin sen arvo olisi vähän käytetyn deodorantin luokkaa.
Koska olen jokaisen – liian – tavaran itse hankkinut, olen mielestäni maapallolle velkaa sen, että pyrin siitä mahdollisimman kestävällä tavalla eroon. Tavarasta. En maapallosta. Hankalin vaihe minulle oli poistojen vieminen ulos talosta. Karsin, pakkasin, järjestelin, valikoin ja ajoittain jopa viihdyin kotona sen kaaoksen keskellä, mutta se hetki, kun piti pakata auto ja lähteä kuljettamaan kaikkea eri osoitteisiin, vastasi vaivalloisuudeltaan jouluvalojen tunkemista takaisin laatikkoonsa tai hammaslääkäriajan varaamista.
Koko muuttoprojektin ajan eli kaksi keväistä kuukautta olohuoneen nurkassa seisoi säkki, jonka päällä luki Sälinkään possuille. Läheinen sikala tarvitsi pehkumateriaalia ja sinne keräsin lakanat, peitot, tyynyt ja pyyhkeet, jotka eivät mahtuneet mukaan ja olivat liian kulahtaneita muiden kuin omaan käyttöön.
Koska kirjoista oli helppo aloittaa pakkaaminen ja kirjahylly lähti alta alkuvaiheessa, kirjakassit odottivat nekin lähes koko prosessin ajan pääsyään loppusijoituspaikkaansa. Läheinen kirppis ei vastaanottanut niitä, joten ne ajeltiin sadan kilometrin päähän antikvariaattiin muuttoa edeltävänä päivänä.
Akkuja, vanhoja puhelimia, loisteputkia ja muuta elektroniikkaromua tuntui löytyvän joka toisesta kaapista, autotallista puhumattakaan. Niiden vastaanottopaikalle oli matkaa 500 metriä. Tuntuu kuin 500 kilometriä.
Tavaraa vietiin myös roskiin ja kaatopaikalle, mutta ne olivat joko rikkinäisiä tai eivät olleet kelvanneet ilmaiseksikaan laajalla ilmoittelulla. Myöhemmin mielenterveyteni rippeitä kasaan haaliessani olen oppinut, että toisinaan olisi ihan hyvä ajatella myös omaa jaksamistaan. Sen sijaan, että nyssäkät juurtuisivat eteisen mattoon, on joskus vain helpompi laittaa ne roskiin, kunhan kyse ei ole ongelmajätteistä.
Emme ole katuneet päivääkään päätöstämme muuttaa asuntovaunuun. Jotain kuitenkin kuvittelemme oppineemme ja saattaisimme tehdä nyt toisin. Eli toistaisimme samat virheet, mutta noin periaatteessa nämä jäivät käteen:
Aina tulee kiire. Aloittaisin tavaroiden läpikäymisen, vaikka muutosta ei olisi mitään tietoa, koska luopuminen on lihas, joka kehittyy käytettäessä. Se vahvistuisi jo ennen sitä hetkeä, kun avaimet täytyy ojentaa ihmiselle, joka ei arvosta makuuhuoneensa nurkassa minun pahvilaatikkoani, joka on ollut kiinni teipattuna viimeiset kolme muuttoa. Vaikka se on aivan kaunis perintöpitsiliinan ja kukkavaasin alla, mutta kun mikään ei kelpaa.
Harkitsisin ammattijärjestäjän ottamista avuksi. En muuttaessamme tajunnut sellaisen olevan mahdollista, mutta nykyään olen saanut paljon vinkkejä ja inspiraatiota heidän julkaisuistaan sosiaalisessa mediassa. He myös veisivät mennessään puolestani niitä viheliäisiä pussukoita oikeisiin paikkoihin.
Jokainen poistettu esine vei mukanaan henkistä painolastia, mutta vaunukodissamme on edelleen liikaa tavaraa. Valokuvilla välillä huijaan teitä – ja itseäni – harmoniasta, mutta yleensä niitä kuvia varten pitää siirtää mikrofoni eteisen kaappiin, vohvelirauta vessaan ja puoliso ulos. En haaveile sisustuslehtikodista kauniiden kuvien vuoksi vaan siksi, että siisteys ja selkeys rauhoittavat ylilevotonta mieltäni.
Asuttuamme nyt kaksi vuotta asuntovaunussa olemme hankkineet murukahvin tilalle kahvinkeittimen. Mitään muuta hävitettyä tavaraa emme ole kaivanneet.
